Maan hiljaiset ja nynnyt
Oi että, minullahan on blogi, jota jatkuvasti laiminlyön!
No, korjataan vähän epäkohtaa, rakas lukija (joka todennäköisimmin olen minä itse joskus vuosien kuluttua). Kuuntelin juuri äskettäin radion keskusteluohjelman, jossa Janne Saarikivi ja Petri Tamminen keskustelivat sanoista ja niiden merkityksistä. Hyvää pohdintaa ja nasevaa analyysiä sanoista ja kielestä, tietysti kun ovat alan asiantuntijoina kielitieteiljän ja kirjailijan ominaisuudessaan. Petri Tamminen mainitsi ujouden omana luonteenpiirteenään. Saarikivi taas muisteli koulukiusattuna olemistaan, ehkä sen vuoksi että ei kokenut täyttävänsä miehen mittoja.
Tamminen oli siis ujo ja hiljainen. Eri medioista lukemieni haastattelujen ja juttujen perusteella hän todella olikin sitä, ehkä jonkin verran on vieläkin.
Eipä siis yllätys, että herkeän taas muistelemaan omaa lapsuuttani yläkoulussa. Kyllä minuakin pidettiin hiljaisena ja ujona. Itse en omasta mielestäni sitä ollut, mutta epäilen että kyse ei ollut siitä, mitä todella oli, vaan siitä, millaiseen karsinaan oli asetettu. Hiljainen ja ujo tässä hiljaisten ja ujojen maassa, eikö se ole jonkinlainen ihmisen perustyyppi? Jos näin olisi, niin ei siinä mitään vikaa olisi, eikä näin ollen ainakaan sen perusteella kiusatuksi joutuisi.
Ei.
Ei ujous ja hiljaisuus nyt ainakaan mikään idealisoitu tyyppi ole, päinvastoin. Aikuisten – varsinkin menestyneiden ja koulutettujen keskiluokkaisten maailmassa ulospäinsuuntautunut, sutkisuinen ja kohteliaan tahdikas tyyppi on aina menestyjä.
80-luvulla vantaalaislähiössä ulospäinsuuntautut, puhelias, sanavalmis, sporttinen ja tarvittaessa tietty väkivaltaan valmis miehenalku oli sen hetken menestyjä. Sellainen joka tilaisuuden tulleen keksii parhaat vittuilun aiheet, sanat jolla loukata luokan luuseria jolle muut kovat jätkät voisivat yhdessä nauraa. On selvää, mihin karsinaan minä kuuluin, koska olin surkea urheilija, melko hyvä koulussa enkä tietysti mielelläni tapellut kenenkään kanssa. Ja jos tappelin, niin sain varmasti pataani joka tapauksessa. Arvioisin, että siinä ympäristössä ujo ja hiljainen yhdistetään nynnyyteen. Aivan! Nynny, siinäpä sana, joka kuvaa napakimmin sitä mitä olin.
Saarikiven tapaukseen: Ohjelmassa Saarikivi muuten kertoo saman tarinan, jonka hän kirjoitti Apu-lehden (vai onko Imagen) essessään v 2020:
”Aikuistuessani, ehkä noin 23-vuotiaana, valoisana iltapäivänä kotiin päin kävellessäni muistan saaneeni oivalluksen. Se meni näin: minä olen neiti, ja se on hyvä.”
Melko rajun kuuloinen ajatus nuorelta mieheltä, mutta sisältää erinomaisen, kirkkaan oivalluksen:
”Minun ei pidä yrittää tehdä yhtään asiaa, mitä miesten kuulemma pitää tehdä, ellen itse halua.”
Essee löytyy täältä:
https://www.apu.fi/artikkelit/janne-saarikiven-essee-miehen-tie
Mielestäni monella tavalla erinomainen kirjoitus, kun muistaa että kaikesta ei tarvitse olla ihan samaa mieltä. Sävy on vuodattava ja luulenpa että tarkoituskin on olla poleeminen. Yksi jutun aiheista on väkivaltaisuus miehen ihannekuvana. Vaikkei se ole ainakaan pinnallisesti valtavirtaa tässä keskiluokkaisten ”aikuisten maailmassa”, niin vantaalaislähiön maailmassa se oli ihan kovaa ydintä.
”Varokaa vain, suomalaiset miehet osaavat sotia, olemme sitä opiskelleet koulussa.
Ala-asteen pihalla nauttimani sukupuolitettu kiusaaminen on siis varustautumista sotaan.”
Yhdessä radiokeskustelun teemoista sivuttiin häpeää. Ja niinpä, vaikka Saarikiven Imagen essee viehätti suorasukaisuudellaan, niin kommenttiosiossa parikin naisoletettua (nimimerkkien perusteella) ampui alas ”valkoisen heteromiehen” setämiesruikutuksen latelemalla ranskalaisin viivoin kirjoituksen ongelmat. Suureksi osaksi ihan asiattomasti ja vailla perustetta.
Mielenkiintoista. Tunsinko minäkin kevyttä häpeää siitä, että pidin tekstistä? Tosin, sehän on kuitenkin yhden maan eturivin ajattelijan kirjoitus…
Mietin, miten ja missä määrin saan märehtiä omaa lapsuuden kohtaloani toksisen maskuliinisuuden suossa vantaalaisessa lähiössä? Onko se ”etuoikeutetun valkoisen heteromiehen” ruikutusta? Hei, mutta onhan minulla kuitenkin oikeus uhriutua, vai mitä? Minähän en kuitenkaan ole se hyvän suvun ja vauraan taustan kasvatti. Yliopiston ovetkaan eivät minulle auenneet, joten mihinkään henkiseen älymystöön tuskin on asiaa, työurassa ja valitussa ammattialassakaan nyt ei erityistä hohtoa ole. Eikö Saarikivellä nyt ole asiat vielä paremmin, hänellä jos kenellä on median huomio ja paikka kansakunnan intelligentsiassa? Mutta silti, tai juuri siksi, kun hänellä on se median huomio ja paikka älymystössä, mielestäni hänellä on suoranainen velvollisuus kirjoittaa ulos mietteensä.
Se kuitenkin huomataan.
(B)Loggia 