Janten laki, filosofit ja lähiöromantiikka
Kuuntelin uusintakierrosta Jakke Holvaksen podcast-sarjasta ”Tohtori Holvaksen lähiöfilosofiaa”. Ensimmäisellä kuuntelukerralla yllätyin, kun selvisi viidettä jaksoa kuunnellessani, että Holvas on ikätoverini. Ja kaiken lisäksi asunut samaan aikaan Martinlaakson lähiössä Vantaalla 80-luvulla. Samalla luokalla hän ei tosin ollut, enkä totuuden nimessä muista häntä koulusta, mutta on siis varsin todennäköistä, että on käynyt rinnakkaisluokkaa. Holvaksen koiranulkoilutuslenkeillä äänittämiään jaksoja on ollut ilo kuunnella, itse suorittaessani sitä samaa toimintaa, koiran kanssa ulkoilua, kuuntelijana. Aikalaisnuoruus meitä yhdistää, joten tarttumapintaa on.
Viides jakso käsitteli muun muassa fiktiivistä Janten lakia, joka esiintyy norjalaisen Aksel Sandemosen satiiriteoksessa ”Pakolainen ylittää jälkensä”. Lain ensimmäinen pykälä kuuluu näin:
”Älä luule, että sinä olet jotain.”
Sandemosen teoksessa laki kuvaa Janten pikkukaupungin sääntöjä, jossa tavoitteena on suitsia ihmisten käytöstä ja saattaa, tai pakottaa, samaan ruotuun negaation kautta. Käytäntö on tuttu etenkin pohjoismaisessa kasvatuskäytännössä, ehkä muuallakin. Vaikka Sandemosen teos on julkaistu 90 vuotta sitten, niin Holvaksen mukaan saman kaltainen ilmapiiri sopi myös hyvin kuvaamaan ajan henkeä lähiössä 1980-luvulla.
Voin allekirjoittaa tämän varauksin. Väitän kuitenkin että kokemuksissamme lähiöstä on ratkaiseva näkökulmaero, vaikka objektiivisesti samaan päätelmään yleisestä nuorten ihmisten maailmassa ainakin tuolloin vallinneesta ilmapiiristä voidaankin päätyä. Erot johtuvat ominaisuuksistamme ja lähtökohdistamme. Holvas selvästi arvostaa lähiötä (hänhän asuu tälläkin hetkellä lähiössä) ja vaikuttaa muistelevan lämmöllä noita 80-luvun vuosia, päin vastoin kuin minä.
Holvas oli epäilemättä varakkaamman perheen lapsi kuin minä, ehkä sitä paljon puhuttua keskiluokkaa. Epäilen, että hän ei ollut kärsinyt kouluväkivallan tai kiusaamisen kohteena, koska olisi varmasti muistellut niitäkin tapauksia (vrt Janne Saarikivi). Hän oli liikunnallinen lapsi joka oli ainakin riittävän hyvä urheilussa ja koululiikunnassa. Toinen tärkeä on vaatetus. Holvas mainitsee yhtenäisen pukeutumisen, eli kun jokaisella oli ne samat Adidas Jaguarit ja farkut (tosin unohti mainita, että niiden piti olla jotain tiettyä, kallista merkkiä: Wrangler, Lee tai aina paras ja varmin valinta Levi’s). Talvella aivan 80-luvun fiftarivillityksen aikaan tietty Teddy-kengät. Holvaksen perheessä ei ilmeisesti ollut mitään ongelmaa tuon perussetin hankkimisessa.
Eli: jos sinulla oli tuo ”univormu”, niin et ainakaan ollut parempi kuin muut, eli sovit muottiin, eikä tullut ongelmia.
Tässä tuli se ratkaiseva näkökulmaero; Voit olla kuitenkin huonompi kuin muut.
Koululaisen perusvarusteista ratkaisevimmat, hyväksynnän saaneet kengät, olivat neljä, ehkä viisi kertaa niin kalliit kuin mitä omaan kenkä- tai vaatetusbudjettiini sopi. Äitini suostui kustantamaan korkeintaan ostarin kenkäkaupassa myynnissä olleet (Hong Kongissa valmistetut) kaikkein halvimmat pehmeäpohjaiset lenkkarit (joilla oli vielä mahdollisimman nolo nimi: ”Menokkaat”). Farkut olivat myös halpahallitavaraa (”La Paz”). Suhteellinen köyhyys sattui, se oli synti ja synnistähän saa rangaistuksen. Ja, kun en vielä ollut kovin urheilullinen, vaan enemmän lukumiehiä…
Holvas muisteli myös jonkun vanhan lähiökaverinsa maininneen, että ”vittuilu on välittämistä”. Ehkä näin, mutta toimii välittämisenä vain, jos olet ns. hyvä tyyppi. Mutta nynnylle vittuilu ei ole välittämistä. Silloin vittuilu on ihan puhtaasti sitä itseään, vittuilua. Ja voisihan sitä turpaankin vetää tai ainakin läiskäyttää litsarin poskelle. On koettu nämäkin.
Olen vuosien varrella törmännyt muihinkin saman lähiön kasvatteihin, jotka eivät siis olleet saman pihan tai saman luokankaan kavereita, eli en tuntenut heitä tuolloin. Yksi heistä on kovinkin bränditietoinen edelleen ja harrastaa ylellisyystuotteita. Hänkin muistaa lämmöllä nuoruuttaan. Oli varmasti urheilullinen ja ”cool guy”, perheessä ilmeisesti sen verran varallisuutta ja tahtoa, että pystyi helposti hankkimaan ainakin ne minimireleet, ehkä jopa laittaa urheiluharrastukseen paikalliseen seuraan.
Palataan vielä filosofian tohtori Holvakseen. Vaikka Suomi on hyvä maa sikäli, että täällä on voinut etenkin peruskoulun tulon jälkeen ponnistaa varsin vaatimattomista lähtökohdista korkealle, niin ainakin viimeiset 10-15 vuotta on nähty tutkimuksia, joiden mukaan koulutustaso periytyy ja lähtökohdat määrittävät vahvasti uravalintoja, jopa enemmän kuin vielä viime vuosituhannen puolella. Siksi pidin todella jännittävänä, että Martinlaaksossa nuoruutensa viettäneestä voi tulla filosofian tohtori. Onhan se mahdollista, mutta jotenkin tunnen luissani, että lapsuuden pitää kuitenkin olla jollain tavalla turvattu ja perheessä jonkinlainen valmius, tuki tai tekijä, joka ruokkii valintoja. Varallisuudellakin on varmasti osansa tässä, vaikka se harvoin sinällään merkittäväksi tekijäksi mainitaan.
Ja sitten varmasti on erityisen lahjakkaita ja älykkäitä ihmisiä, joille selviäminen on helpompaa jopa ankaremmista oloista tuleville. Huonolla itsetunnolla ja traumaattisilla kokemuksilla varusteltuna, yhdistettynä kodin heikkoon tukeen, on aika epätodennäköistä että kykenisi etenemään pitkälle – ellei satu olemaan erittäin resilientti ja lahjakas.
Toinenkin filosofianekdootti vielä lopuksi. Jokunen vuosi sitten paljastui, että lapsuuteni Munkkiniemessä asusti muuan v 1969 syntynyt poika, joka myöhemmin julkisuudessa opittiin tuntemaan filosofian tohtori Kalle Haatasena. Tätäkään kaveria en tuntenut aikalaisena, hänhän oli ensinnäkin vuotta nuorempaa ikäluokkaa ja asuikin monen korttelin päässä omasta pihapiiristäni. Yhtä kaikki Haatasenkin puheohjelma on yksi suosikeistani YLEn tarjonnassa.
Jännittävää, että muistan kaikki nuo merkit, urheilubrändit ja vaatteet. Puute opetti tunnistamaan, mitä haluta, vaikka samaan aikaan tiesi, että ne ovat saavuttamattomissa. Ryhmänpaine. Jos kohta lapsille opetetaan tasavertaisuutta, mutta jos tasavertaisuuden saavuttaa vain tietyllä materiaalisen elintason osoittimilla tai harrasteilla, niin eihän se toimi.
- – – –
Samaan aikaan keskeneräisenä nuorena aavisti sen, miten tyhjää ja pinnallista moinen materialismi oli – ja toisaalta saman vuosikymmenen lopussa pinnallisuudessa ja muoti-ilmiöissä mentiin äärimmäisyyksiin. En minäkään mitenkään puhtain sydämin säästynyt muotitietoisuuden ja ajan ilmiöiden seuraamiselta, vaikkakin aikuistuttuani ja suhteellisen nuorena, 25 -vuotiaana isäksi tulleena elämä asetti edelleen melko niukat raamit ja 80-luvun iloiset ja kulutuksentäyteiset vuodet jäivät taakse… en ehtinyt onnekseni siihen pahimpaan kuluttamisen riemujuhlaan – tai ainakin se jäi osaltani hyvin lyhyeksi ajanjaksoksi.
(B)Loggia 